Kertomus merkillisestä matkastamme

Fuji-vuori on jäänyt taakseni. Tämän linnoituksen seinien sisältä en näe sen pyhää huippua, ja mieleni epäröi.

Sensei Ayan dojolle saapuessani luulin saavuttaneeni vihdoin rauhan, jollaisen voi aikaansaada vain pyhän tehtävän ja ihmiskohtalon täyttymys. Kävi ilmi, että olen ollut oikeassa - pahat henget todella riivaavat vuorta! Sensei Aya ja hänen suojattinaan elävä ronin Tono veivät minut vuorelle eräänä yönä, ja löysimme joukon aseistautuneita miehiä. Pahuudellaan pyhän vuoren rinteitä saastuttavat kuolevaiset ovat kuitenkin raivattavissa tieltä, toisin kuin se, mitä Tonon kanssa löysimme luolista: kuolemattomia sotilaita, joiden ympärillä leijuva pahuus oli niin tiheää että se oli tukehduttaa minut! Pakenimme henkemme kaupalla, mutta poimin luolasta pahan keskuksen, kirotun pääkallonpuolikkaan; sittemmin tuo mystinen esine on kadonnut, ja pelkään törmääväni siihen vielä jossain.

Näiden tapahtumien vuoksi velvollisuuteni oli rakentaa leiri Fujille. Tilanne Izukawan kanssa oli kuitenkin pahempi kuin olin osannut näin nopeasti odottaa; kun rukoilin suojaa vuorelle, daimion linna poltettiin, ihmiset tapettiin ja kaupunki vallattiin. Löysin vuoden juurelta epätoivoisella pakomatkalla olevan joukkion; Hoji, Takada, Minato, Tono ja neiti Mori, jonka asemasta näiden miesten elämässä en ole vielä aivan selvillä. Heidän mukanaan oli myös Kiko-niminen epäilyttävä nainen sekä aivan pieni lapsi. Epäilin lasta Takadan pojaksi, sillä tuo aiemmin niin turhantärkeältä vaikuttanut mies oli käynyt aivan yksin varastamassa Izukawan joukkojen silmien alta tynnyrikaupalla ruokaa ja tuonut ne vuorelle! Vein ihmiset leiriini.

Seuraavana päivänä kävi ilmi, että lapsi todella on tärkeä Hojille ja Takadalle. Pitkän kiistelyn jälkeen he lähtivät lapsi mukanaan ratsastamaan kohti läntistä provinssia, jättäen naiset minun ja Tonon huoleksi. Kuin taikaiskusta sensei Aya ilmestyi paikalle, ja olin suunnattoman helpottunut voidessani luottaa siihen, että hän ja Tono hoitaisivat naisväen pois vaaran sydämestä. Minun tehtäväni, kuten aina, olisi jäädä vuorelle, tuli mitä tuli.

Seuraava asia mitä muistan on herääminen metsästä hevosen selässä, pää ja vatsa särkien, Fuji-vuoren häämöttäessä takana. Ennen kuin ehdin kääntyä takaisin, tapahtui mitä kummallisinta: metsä oli täynnä mustaa magiaa ja pahoja henkiä! Löysin itseni uudelleen Fujin luolasta, jossa kuolemattomat keihäsmiehet tappoivat minut. Sitä kauhuntäyteistä, epätodellista seikkailua en unohda koskaan - mistä oli kyse? Olinko lumouksen alla? Joka tapauksessa heräsin haavoittuneena pimeästä metsästä Tonon ja neiti Morin kanssa. Kiko oli kuollut, ja katsoin parhaaksi leikata häneltä kädet irti samoin kuin kuolleilta sotureilta. Minato ja Aya olivat pahasti haavoittuneita. Neiti Mori lähti harhailemaan leiristä, eikä palannut koko yönä, emmekä enää löytäneet häntä. Minato ja Aya olisivat vuotaneet kuiviin metsässä, joten meillä ei ollut muuta vaihtoehtoa kuin kantaa heidät lähimpään kaupunkiin.

Esi-isät olivat kanssamme sinä päivänä, sillä löysimme ihmeen kaupalla asutuksen pariin. Ayan ja Minaton saatua asiaankuuluvaa hoitoa törmäsimme myös Takadaan ja Hojiin, jotka olivat jo jatkamassa matkaansa. Katsoin tehtäväni olevan suoritettu, sillä kukaan ei ollut vaatimassa minulta enempää - Tonon ollessa ainoa seuralaiseni. Julistin siis hänelle palaavani Fuji-vuorelle. Päätin kulkea askeleissani taaksepäin ja etsiä samalla neiti Moria metsästä. Hän olikin aivan lähellä leiriämme, ja toin hänetkin kaupunkiin. Sitten tapahtui mitä kummallisimpia asioita: neiti oli ilmeisesti niin kiitollinen vaatimattomasta avustani, että halusi tarjota minulle aterian ja kylvetyksen kalliissa majatalossa! Olin niin kauhuissani ja ihmeissäni, etten osannut kieltäytyä, ja päädyin siis pitkästä, pitkästä aikaa kuumaan kylpyyn. Sen jälkeen illastin neiti Morin kanssa, kun Hoji ilmestyi paikalle ja vaati meitä lähtemään heti kanssaan salaiseen piilopaikkaan. Matkalla meidät yllätti kaksi Izukawan kirottua shinobia, jotka kukistimme Hojin loistavien taitojen ansiosta. Salaisessa piilopaikassa meitä odotti muu joukko, Tonoa ja Minatoa lukuunottamatta.

Eivätkä vaikeudet siihen loppuneet. Lisää noita mustia, epäkuolleita miehiä oli noussut laivaan, ja jouduimme jälleen kamppailemaan henkemme edestä heitä vastaan. Miekkani sai maistaa verta useammin kuin koskaan tähänastisen elämäni aikana. Kun taistelun keskellä palasin naisten hyttiin varoittamaan heitä tapahtumista, neiti Mori luuli minua viholliseksi ja pisti tikarilla kylkeeni. Urhoollista niin nuorelta naiselta - joka tapauksessa seuraavat muistikuvani ovat vasta aamulta, jolloin lasta hoivattuani lähdimme pienillä veneillä maihin. Edelleen pahasti haavoittunut Minato ei voinut itse kävellä, ja meillä oli lisäksi paljon säkkejä kannettavanamme. Pitkän rämpimisen jälkeen henget osoittivat suosiotaan, ja tiellemme osui yksinäinen majatalo, jossa saimme viettää yön.

Kaikkein kauhein oli kuitenkin vasta edessä. Seuraavana päivänä satoi kaatamalla, ja meidän oli pikku hiljaa päästävä myrskyltä suojaan. Tien varressa oli pahaenteinen pieni mökki, jossa asui pahaenteinen vanha nainen. Hänen seinällään oli rukouskääröjä, ja pahat epäilyni varmistuivat todeksi, kun hän tiesi lapsen syntyperästä salattuja asioita. Puristin lasta tiukemmin itseäni vasten kun Hoji leikkasi välttämättömyyden edessä naiselta kurkun auki. Sitten hautasin Hojin kanssa naisen takapihan mutaan. Luulimme olevamme turvassa, mutta enempää emme olisi voineet erehtyä! Nainen oli paha henki, hän kohosi kuolleista ja kävi kimppuumme metrin mittaisine kynsineen, eikä kuollut vaikka teimme kaikkemme ja tapoimme hänet useaan kertaan. Viimein onnistuin Takadan ja Hojin avulla kaappaamaan rukouskääröt seinältä - naisen täytyi ammentaa voimansa niistä, sillä kuoltuaan hän palasi poimimaan uuden käärön seinältä. Sensei Aya kehotti minua tuhoamaan ne, joten aloin repiä kääröjä kappaleiksi. Silloin tapahtui jotain niin merkittävää ja outoa, että tärisen vieläkin sitä ajatellessani - jumalallinen tuulenpuuska nosti minut korkealle ilmaan, ja kynnekkäitä henkiä ilmestyi uhkaamaan henkeäni, sillä olin repinyt niiden kääröt. Kauhusta jäykkänä pyysin niiltä anteeksi häväistystäni ja pyysin ymmärrystä - tämä oli ainoa mahdollisuutemme. Henget katosivat, päästäen minut menemään.

En voi kuvailla edellistä sanoin, runsain tai niukoin. Henget olivat enemmän läsnä kuin koskaan - pystyin todella näkemään ne, ja ne olisivat voineet koskettaa minua. Miksi ne päästivät minut menemään? Onko tehtävämme todella niin tärkeä? Onko lapsi todellakin, niin kuin alan epäillä, Fuji-vuoren pyhä suojelija, jonka vuoksi riivatut hengetkin ovat valmiita luopumaan omasta kostostaan?

Hoji ja Takada johdattivat meidät tähän linnakkeeseen vielä sinä yönä, ja olemme nyt viettäneet aikaa täällä. Olen hoivannut lasta, jolla on kuumetta, pitänyt edelleen huolta sen puhtaudesta ja ruuasta. Harjoittelin myös pitkästä aikaa taistelutaitojani Hojista oppia ottaen. En tiedä mitä muut ovat puuhanneet, mutta toivon että jatkamme pian matkaa. Tämä vartiopiste, vaikka onkin eittämättä turvallinen, ei saa mieltäni rauhoittumaan, ja minut on vallannut sama kuume kuin Takadan ja Hojin - saada lapsi mahdollisimman nopeasti ja turvallisesti päämääräänsä!